Photo by Toa Heftiba on Unsplash.

Ennen syksyn määräaikaisen työsopimuksen solmimista olin aikeissa kirjoittaa työttömän statuksesta. Sitten huokaisinkin pimeimmäksi syksyksi helpotuksesta, olinhan sentään töissä.

Pätkä tuli sopivaan saumaan, suorastaan pesiydyin työpaikalle. Kahvimuki ja työkengät lienee kaikilla, mutta minäpä sisustin työhuonetta tuomalla paikan päälle vielä omatekoisen räsymaton. Pikkujouluihin ilmoittauduin ensimmäisellä työviikolla ja kahvitauoista sanalla sanoen nautittiin. Olinhan töissä.

Pätkän päätyttyä en hihkunut riemusta päästessäni jouluksi kotiin. Työkavereita ja mielenkiintoista duunia oli ikävä. Siitä nyt vielä olisi selvitty, mutta nyt olin taas työtön.

Olin onnellisesta työttömästä livahtanut huomaamattani määrittelemään itseni työelämän statuksen kautta. Monet työlliset antavat oman työelämän statuksensa määrittää itseään niin pitkälle, että työttömäksi jääminen tai eläkkeelle pääseminen tulee shokkina. Mikä minä nyt olen, kun en ole enää XX:n toimitusjohtaja tai NN:n koulutussuunnittelija? Mitä jää jäljelle?

Eläkkeelle jääneestä työtön eroaa siinä, että kyseessä ei ole siirtyminen kokonaan uuteen elämänvaiheeseen, vaan väliaikaiseksi toivottu olotila, johon etsitään parannusta. Nähtäväksi jää, miten pari päivää sitten voimaan tullut laki työttömyysturvan aktiivimallista tämän parannuksen tekoa edistää.

Pitkittynyt työttömyys nakertaa helposti hyvänkin hakijan itsevarmuutta. Tällöin on hyvä jaksaa muistaa, että ihminen on aina muutakin kuin työtön tai työelämän määrittelemä. Olet ehkä lapsi, äiti, puoliso, ystävä, vapaaehtoistyöntekijä. Arvokas sellaisenaan, ilman työelämän määrittelemää statusta.

Anu Heikkilä