Photo by Niklas Tidbury on Unsplash.

Moni teistä on varmaan katsonut yhtenä maailman parhaista komedioista pidetyn Päiväni murmelina – elokuvan (1993). Ellei ole, niin suosittelen lämpimästi. Päähenkilö, toimittaja Phil Connors (Bill Murray), herää joka aamu samaan päivään tekemään juttua murmelipäivästä. Connors yrittää kaikkensa, mutta ei tunnu pääsevän luupista.

Omakohtaisesti törmäsin työnhaun murmelilooppiin muutama viikko sitten kevään kolmannen haastattelun tulosten tullessa. Kuten arvaattekin, avainnipun paino ei kasvanut. Taasko homma alkaisi alusta? Milloin ‘hyvän kakkosen’ kirous olisi selätetty?

Haastattelua odottava työnhakija on ikäänkuin jo haistanut pihvin. Kuola valuen työtön käyttää kaiken mahdollisen ajan päästäkseen käsiksi itse pihviin. Siinä ei paljon parisuhde, ruuanlaitto tai lasten touhut pistele. Näistä asetelmista herääminen seuraavan puhelinsoiton tuomaan ‘second best’ – vitutukseen onkin huomattavasti vaikeampi pala nieltäväksi

Saatuani tällaisen puhelinsoiton neljännen haastattelun jälkeen, päätin tarkastella omakohtaista murmeliluuppia työnhakuprojektia laajemmasta näkökulmasta. Pelkkään työnhakuun keskittyminen on itse asiassa paitsi yksinäistä touhua, myös itsekästä.

Niin, itsekästä.

Minulla on työttömänä kaikki vuorokauden tunnit käytettävissäni lähes niinkuin itse haluan. Miksipä en käyttäisi niitä jollain tavalla muiden ihmisten auttamiseen? Päätin hajottaa murmeliluuppia aloittamalla vertaisohjaana korkeakoulutettujen työttömien työnhakua tukevan Työnhakuboosteri – ryhmän ohjaajana. Ryhmän itse syksyllä käyneenä, suosittelen tätä tukimuotoa lämpimästi!

Tällä hetkellä valmistaudun kevään kuudenteen työhaastatteluun, mutta asenne on jo rennompi kuin ensimmäisessä viidessä. Mikäli murmeliluuppi jatkuu, lupaan seuraavaksi kirjoittaa siitä, mitä opin näistä haastatteluista.

Anu Heikkilä