Vuoden 1995 jääkiekon MM-kisojen armoitetun selostajan, Antero Mertarannan, lausahdus ‘Se on siinä’ jäi elämään Suomen sinetöityä finaalissa voiton Ruotsista. Sama lausahdus on soinut omassa päässä viimeiset pari viikkoa. Tarkemmin sanoen siitä päivästä, kun sain varmuuden vakituisesta työpaikasta.

Irtisanouduin muutama vuosi sitten vakituisesta työsuhteesta vailla sen kummempia urasuunnitelmia. Koska rakastan kirjoittamista, perustin pian Jokapäiväinen leipä – blogin omaksi ilokseni, reflektoimaan matkaa kohti jotain uutta.

Työttömyys – varsikin pitkittyessään – on monelle vaikea aihe, josta on vielä vaikeampi repiä huumoria. Oma tavoitteeni oli kirjoittaa aiheesta positiivisesti sekä jakaa työnhakukollegoille osuvimmat sattumat matkan varrella.

Alkumatka menikin rattoisasti. Tekstit huokuvat keski-ikään sopivasti itsetutkiskelun iloja. Jaoin vinkkejä siihen, miten irtisanoutua oikein ja kuinka välttää karenssi. Viihdyin TE-keskuksen työllisyyskurssilla ja nautin työkokeilusta. Työelämän ikeeseen ei ollut kiirettä, olinhan onnellinen työtön.

Jälkeenpäin huomaan pohjavirran muuttuneen siinä hetkessä, kun työttömyys ei ollut enää oma valinta. Kirjoitin silti. Kirjoitin pettymyksen sietämisestä. Avasin lukijoille kipeän kokemuksen siitä, että en tullut valittua viidessä peräkkäisessä haastattelussa. Löysin itseni työnhaun murmeliluupista, mistä oli jo hyvä hakeutua tauolle. Ei naurattanut enää.

Kahden mielenkiintoisen määräaikaisuuden jälkeen osuin kuitenkin ammatillisesta näkökulmasta jackpottiin: oman alan vakituiseen ja monella tasolla itselleni sopivaan työtehtävään. Määräaikaisuus vaihtui uuteen toimenkuvaan ja vakituiseen työsuhteeseen. Aloitin helmikuun alussa Suomen Kiertovoiman tapahtumakoordinaattorina.

Huolimatta raskaasta perehdyttämisviikosta huomasin ilokseni perjantaina askeleen olevan kevyt.

Se oli siinä. Olin onnellisesti töissä.

Anu Heikkilä

Kuvan pohja: Photo by Alejandro Alvarez on Unsplash