Onnellinen työtön Kansallisteatterin Lavaklubilla. Lavalla Koivu ja tähti – esityksen käsikirjoittanut Pirkko Saisio (oik) sekä esityksen ohjannut Laura Jäntti.

Eppu Normaali laulaa Ihmeistä suurin – kappaleessaan näkemättä jääneestä ihmeestä eli selvästä näyttelijästä. Toinen maailmanluokan ihme, joka trimmaisi tähän kappaleeseen on sanapari onnellinen työtön.

Työttömien ei kuulu olla onnellisia. Heidän kuuluu olla nöyriä. Varsinkin, jos työttömyys pitkittyy, niin kuuluu olla erityisen nöyrä ja anteeksipyytävä. Sanan soundikin on syvältä. T-yyy-ööö-t-öö-n. Syvältä.

Työlliset tutut osaavat työttömyyden nyt jo jatkuttua aloittaa lähestymisen erityisen myötätuntoisesti. Että onko mitään mielenkiintoista hakua vetämässä. Että nyt varmaan jo haet mitä vaan. Että kyllä sinäkin vielä varmasti löydät töitä. Ymmärrän hyvin, että tarkoituksena on kannustaa. Että omasta työllisyydestä käsin on vaikea hahmottaa omaehtoisesti irtisanoutuneen aktiivisen työttömän arkea.

Epäuskoa onkin aina ilmassa, kun kertaan, miten viihdyn nykyisessä olotilassa. Vaihtoehdoissa löytyy, kehitän omaa osaamistani päämäärätietoisesti ja saan tehdä päivittäin minulle merkityksellisiä asioita. Erityisesti nautin tilanteen suomasta mahdollisuudesta sosiaalisuuteen – ystäviä, tuttavia ja vanhoja kollegoita on nähty enemmän kuin naismuistiin.

Irtisanomisen jälkilämpö tuskin kantaa näin pitkälle, joten lienee jo turvallista todeta, että olen onnellisempi kuin aiemmin. Ja työtön. Onnellinen työtön.

Työttömän statuksesta sen sijaan en ole erityisen ylpeä. Statuksien tuomasta arvosta ja merkityksistä enemmän seuraavassa kirjoituksessa.

Anu Heikkilä