Artikkelit

Olen todennut, että toimittajan työ todellakin sopii minulle. Mielenkiinto lähes kaikkea kohtaan on loppumaton. Pääsen kyselemään, uppoutumaan, kertomaan tarinaa tarvitsematta olla minkään asian tuntija. Tällä sivulla esittelen muutamia artikkeleita vuosien varrelta.

Ryynäsillä asuu rauha – artikkelissa tapaan taiteilija Eva Ryynäsen Lieksan Paaterin ateljeessaan. Äänen parantava voima – artikkelissa tapaan gregoriaanisia kirkkolauluja laulavan Vox Silentii – yhtyeen Käpylän kirkossa. Pensasaidan siimeksessä – artikkelissa ihastelen englantilaisten luonnon monimuotoisuudelle tärkeitä perinteisiä pensasaitoja.

Toimittajakokemusta on karttunut muun muassa seuraavista lehdistä: Kiihtelys-Pyhäselkä (paikallislehti), Karjalan Heili (ilmaisjakelulehti), Karjalan Maa (keskustan äänenkannattaja). Lisäksi olen avustanut muun muassa Ortodoksiviestiä, Suomen Luontoa, Kirkko ja kaupunkia sekä Vihreä Lankaa.

Pensasaidan siimeksessä

Britannian maaseudulla pellot muistuttavat kaukaa katsottuna shakkiruutuja. Muutamissa ruuduissa laiduntaa etäältä valkoisia pumpulipalloja muistuttavia lampaita, toisissa viljellään keltaisena hohtavaa rypsiä ja kolmansissa käyskentelee karjaa. Ruudut rajautuvat selkeästi kivi- tai pensasaitoihin.

Pensasaidat ovat olleet osa brittiläistä sielunmaisemaa kauemmin kuin moni arvaakaan. Useat niistä ovat vanhojen karttojen perusteella seisoneet samoilla paikoilla pidempään kuin ikiaikaisilta vaikuttavat linnat ja kirkot.

On todennäköistä, että vanhimmat pensasaaitamme ovat muinaisten metsien jäänteitä. Näitä metsiä ei suurelta osin ole enää olemassa, sillä niiden pinta-ala on pienentynyt dramaattisesti, kertoo Britannian metsäpolitiikasta vastaavalla osastolla työskentelevä metsäekologi Jay Doyle.

Suojelualueita miniatyyrikoossa. Britannian metsät ovat aikojen kuluessa vähentyneet huomattavasti. Nykyisin metsäpinta-ala on vain kahdeksan prosenttia, joten myös pensasaitojen luonnonsuojelullinen merkitys on suuri. Parhaimmillaan pensasaidat ovat maisemaa kilometreittäin halkovia kapeita metsäkaistaleita, jotka tarjoavat turvapaikan useille uhanalaisille lajeille.

Maamme vähänkään luonnontilaiset alueet ovat pirstaloituneet. Tämän takia monet lajit ovat tulleet riippuvaisiksi pensasaidoista. Eläimet käyttävät pensasaitoja liikkuakseen sirpaleisten elinympäristöjen välillä. Muuten aukeassa maisemassa aidat suojaavat pieneläimiä saalistajilta sekä tarjoavat ruokaa ja pesimispaikkoja. Pensasaitojen hävittämisellä olisi katastrofaalinen merkitys sekä maisemalle, että biodiversiteetille, korostaa Doyle.

Ekologisessa mielessä pensasaita on kuin hakkuuaukean ja metsän välinen reunavyöhyke, jossa on molempien kasvupaikkojen lajeja. Pensasaidoissa viihtyvät muun muassa hempot, punatulkut, turturikyyhkyt, monet perhoslajit, lepakot, kärpät, metsämyyrät, päästäiset, jänikset ja mäyrät.
Pöheikön tarjoamasta suojasta nauttii myös oksistossa kiipeilevä harvinainen pähkinähiiri, yöeläjä, jolla on suuret mustat silmät ja tuuhea häntä.

Suomenkielisestä nimestään huolimatta englantilaiset pensasaidat eivät koostu pelkästään pensaista. Puu- ja pensaslajistoon kuuluvat muun muassa tammi, niverävaahtera, hapankirsikka, orapihlaja, lehtojalava, paatsama ja mustamarjakannukka.

Nauhamaisten suojapaikkojen tärkeyttä eliöstölle kuvastavat hedge-sanasta johdetut kasvien ja eläinten nimet. Suomalaisille tuttu tuhisija siili on englanniksi hedgehog, vapaasti käännettynä pensasaitasika. Samankantaisia kasvien nimiä on yli 40. Lue loput artikkelista Suomen Luonto -lehdestä. Julkaistu 9/2004. Photo by Annie Spratt on Unsplash.

Äänen parantava voima

Vox Silentii laulaa gregoriaanisia lauluja luonnonmukaisesti.Terapeuttinen keskiaikainen musiikki puhuttelee kiireistä nykyihmistä.

Helsinkiläisen Käpylän kirkon harras tunnelma tukee Kirsti Aution, Hilkka-Liisa Vuoren ja Johanna Korhosen esitystä. Viimeiset sävelet kaikuvat vielä tyhjässä kirkossa laulajien jo lopetettua – on kuin rakennus itse jatkaisi laulua. Kirkkolaulu on yksiäänistä ja yksinkertaisuudessaan säväyttävää.

Naisten muodostaman lauluyhtyeen, Vox Silentiin, ohjelmaan kuului aikaisemmin gregoriaanista musiikkia, joka on peräisin 300-900 –luvuilta. Nyt perinteessä on siirrytty eteenpäin 1300-luvulle uudemman liturgisen laulun pariin. Kyseessä ovat Naantalin birgittalaisluostarin nunnien laulut.

Tämä on erittäin uskonnollista musiikkia, rukousta ja ylistystä, kertoo toimittajana työskentelevä Korhonen. Jälkipolvien korville seitsemänsataa vuotta vanhoja nuotteja on säilynyt yllättävästi tilikirjojen kansissa. Nämä kun tehtiin ”uusiokäyttämällä” vanhoja nuotteja. Vox Silentii sai vanhat nuotit käyttöönsä Suomen johtavan gregoriaanisen musiikin tutkijan, Ilkka Taiton, kautta.

Kevään aikana Naantalin luostarin sisariston lauluja on mahdollisuus kuulla useissa kirkkokonserteissa. Lauluyhtyeen jäsenet ovat yhtä mieltä siitä, että kappaleista tuntee sen, että ne ovat olleet naisten laulamia.

Tavalla tai toisella kaikki nämä laulut ovat Neitsyt Marian ylistyslauluja, kertoo Korhonen laulujen sisällöstä.

Luonnonmukainen sävelasteikko. Vox Silentiin jäsenet eivät pyri laulamaan tasavireisesti, vaan luonnonsävelasteikolla. Mielenkiintoista kyllä, musiikki on läheisempää sukua kansanmusiikille kuin klassiselle länsimaiselle.

Luonnonsävelasteikkoa käytetään kaikissa kulttuureissa, joissa eletään vielä lähellä luontoa. Sen kuulee saamelaisten joiuissa, intiaanien musiikissa ja suomalaisessa kansanmusiikissa, itkuvirsissä kaikkein selkeimpänä, tuumii Vuori.

Teknisesti ottaen luonnollinen sävelasteikko tarkoittaa seuraavaa. Sävelet muodostuvat osaääneksistä ja luonnonsävelasteikko perustuu näiden osaäänesten muodostamille intervalleille. Luonnonmukainen laulutapa on huomioitu – yhtye on saanut jopa luomulaulajille osoitettua postia.

Meidän laulu on luomulaulua sen takia, että me yritetään laulaessa käyttää mahdollisimman luonnonmukaista hengitystä ja rytmiikkaa, summaa Korhonen. Kaikki gregoriaaninen musiikki ei suinkaan perustu luonnonsävelasteikolle. Kolmikko innostui aikanaan sitä käyttävän ranskalaisen professori Iégor Reznikoffin laulutavasta. Reznikoff täyttää konserteissaan musiikilla tilan ainutlaatuisella tavalla ja käyttää sitä kaikukoppana.

Vox Silentiin laulajilla on kokemusta paristakymmenestä suomalaisesta kivikirkosta. Eri kirkot soivat eri lailla, samaan tapaan kuin eri ihmistenkin ääni kuulostaa persoonalliselta. Suomalaisista kirkoista erikoismaininnan saavat helsinkiläiset Käpylän ja Suomenlinnan kirkot sekä Tampereen tuomiokirkko, että Lohjan kirkko.

Äänen parantava voima. Perinteet terapeuttisessa äänenkäytössä ovat Suomessakin pitkät etenkin itkuvirsien ja tuutulaulujen saralla. Viimeisen vuosisadan aikana tunteiden ilmaiseminen äänellä on jäänyt unholaan. Äänenkäyttö on jäänyt yhä enemmän musiikin ammattilaisten etuoikeudeksi.

Pitkät vokaalit ovat rauhoittavia. Sama viisaus on tuutulauluissa, kuten esimerkiksi tuu-tuu tupakkarullassa. Laulu rauhoittaa ensin laulajan ja sitten lapsen, tuumii omalle jälkikasvulleen ahkerasti laulava Vuori.

Mitä yksinkertaisempi ääni ja sen informaatio on, sitä syvemmin se ihmiseen vaikuttaa. Kaikista yksinkertaisin on siniaalto. Sitä lähimpänä ihmisen äänessä ovat yläsävelet, jotka ovat hoitavia ja syvälle vaikuttavia. Naiset tuumivat, että aikaisemmin oli täysin luonnollista laulaa kaikissa arkisissakin askareissa. On suorastaan rikos, ettei nykyisin saa enää käyttää ääntään vapaasti

Jokainen ihminen saa laulaa, käyttää ääntään tarvitsematta miettiä, että onko se nyt just Pavarottia, tuumii Vuori.  Onko se yleensäkään osaamisen asia koko laulaminen, kyseenalaistaa Autio aiheellisesti.

Vastapaino oravanpyörälle Sibelius-Akatemiassa opiskelleet Vuori ja Autio pitävät molemmat usein gregoriaanisen laulamisen kursseja.

Luulen, että ihmiset hakevat laulamisesta vastapainona tälle kiireiselle elämäntavalle. Meidän kursseille ei ole mitään suorituspaineita, eikä alkuvaatimuksia, miettii Autio. Siihen oravanpyörään, mikä tämä nykyelämä tahtoo monelle olla, myöntelee Vuori.

Mainittakoon, että kursseille tuleville ei aseteta alkuvaatimuksia. Tämä tarkoittaa sitä, että laulaa ei tarvitse osata osallistuakseen.

Tosi monet tulee pelkästään hoitamaan itseään, lepäämään. Nyt viime vuoden aikana tullut paljon hoitoalan ihmisiä, jotka haluaisivat tehdä tätä omana työnään, esimerkiksi saattohoidossa, muistelee Vuori.

Äänimaisemaan voi vaikuttaa Ympäristöongelmaksi luetaan yleensä vain liikenteen melu. Myös muut kovat äänet voivat olla terveydelle haitallisia, ei pelkästään korville.

Kova ääni vaikuttaa koko meidän kehoon, verenpaineeseen ja autonomiseen hermostoon. Puhdas ääni on yhtä tärkeä kuin puhdas vesi tai ilma, väittää äänipedagokiksi valmistunut Autio. Omaa äänimaisemaa voi itse tehdä luonnonmukaisemmaksi. Ei television tai radion tarvitse olla koko aikaa auki.

Mikäli kaikki ihmiset haluaisivat, että esimerkiksi elokuvissa äänet olisivat hiljaisemmalle, niin tulossa olisi paljon muutoksia, tuumii Vuori.

Elokuvien äänentoistoa ryhmän jäsenet pitävät niin kovana palana kuuloelimille, että korvatulpitta ei matkaan lähdetä. Julkaistu Vihreässä Langassa 17.3 2000.

Taiteilija Eva Ryynänen tekee yhä töitä päivittäin
Ryynäsillä asuu rauha

Eva ja Paavo Ryynäsen koti Lieksan Vuonisjärvellä on ulkomaistenkin matkailijoiden pyhiinvaelluspaikka. Kun Ryynäset aikoinaan Paateriin muuttivat, ei tilalle ollut edes tietä. Nyt turistit pääsevät ihailemaan Evan tekemää kirkkoa, sekä hänen ateljeetaan asfaltoitua tietä pitkin. Taiteilijan kasvot ovat jo uurteiset, mutta suu hymyssä. Ryynäsen pariskunta on täynnä elämänviisautta ja kokemusta, sekä rauhaa, jota moni ei koskaan saavuta.

Evan omintakeinen tyyli on herättäneet uteliaisuutta ja kerännyt kysyntää taideteoksille ympäri maailmaa. Koskaan Eva ei ole halunnut matkia ketään, vaan on nauttinut siitä, että on saanut tehdä työtä omalla tyylillään. Taiteilija on asunut ikänsä maalla lukuun ottamatta opiskeluaikaa Helsingissä. Paavon kanssa on tosin tullut matkusteltua. Lukuisista ulkomaanmatkoista kertovat Ryynästen kotiin karttuneet pienet puuveistokset.

Evan valoisa taiteilijan luonne näkyy talossa joka puolella. Koti on kokonaisuudessaan varsinainen taideteos, joka kertoo asujiensa elämästä kauniisti. Tuvan nurkassa on puinen kehto, jossa Paavo-isäntä ja hänen isänsä ennen häntä ovat keinahdelleet.

Puun erilaisuutta voi käyttää hyväksi. Ryynästen kotitalo valmistui 1953. Tupa on kahdelle hengelle varsin suuri. Tarkoituksena onkin alunperin ollut, että Eva mahtuu veistelemään tuvassa. Aikaisemmin Paaterin matkaajat saivat käydä talossa sisälläkin. Kirkon valmistumisen myötä matkailijoiden määrä lisääntyi niin paljon, että ovet suljettiin. Vieläkin utelias turisti saa kuitenkin kurkistaa tupaan oven suusta.

Kun astiankuivauskaapit tulivat muotiin veisti Eva sellaisen. Kurjet käyskentelevät kuivauskaapin ovissa, sisäpuolelle on kaiverrettu vuosiluku 1948.

– Täällä on sitten nämä vähemmän mukavat näköiset asiat, kertoo Eva raottaen upeaa seinätaulua, joka paljastuu sulaketaulun kanneksi.

Keittiön pöytä ja tuolit ovat talon emännän käsialaa, samoin televisiotasona toimiva nerokas tilanjakaja. Tuvan suuri pöytä on yksi esimerkki siitä luonnonlahjasta, joka Eva Ryynäsen käsissä vieläkin on. Puuhan on siitä hankala materiaali, että siinä on omat elämän merkkinsä. Oksankohdat ja halkeamat voidaan yrittää peittää tai sitten niitä voidaan käyttää hyödyksi. Pöydän pintaan on oksankohdalle taiteiltu ilmeisestikin tilhi pihlajanmarjatertun kimpussa. Taiteilija ammentaa luomisvoimaansa paljon suomalaisesta luonnosta.

– Näkemisen välityksellä tulee ne aiheet puusta esille. Käymme Paavon kanssa luonnossa kävelemässä, tosin vähemmän nyt kun Paavon jalka on huonompi.

Kylässä hyvä, kotona paras. Pariskunnan onnellinen yhteiselo lämmittää sydäntä. Eva tuumaa, ettei enää aiot a paljon matkustella, kun ikääkin alkaa jo olla. Moni Paaterissa Evan ja Paavon yhä joka päivä työnsä touhusta tapaava vieras ihmetteleekin pariskunnan jaksamista. Ikää on jo yli kahdeksankymmenen ja yhä vaan pysyy taltta kädessä ja mieli kirkkaana.Paljosta matkailusta huolimatta ei ole löytynyt Paateria parempaa asuinpaikkaa.

– Kyllä tämä suloinen Suomen maa on kaikiista paras. Jos kylässä hyvä niin kotona paras, tuumivat Ryynäset painokkaasti.

Opiskeluaikana Ateneumissa tuli kuitenkin nähtyä kaupungin menoa. Kaipaako taiteilija sitten takaisin kiivasrytmisempään Etelä-Suomeen?

– En ikinä. Silloin tällöin tulee Helsingissä poikettua ja Lieksan keskustassa viikoittain. Sitä kun on syntynyt maatalon tytöksi luonnon keskelle niin se on ihan eri asia kuin jos olisi kaupunkilainen monessa polvessa.

Paavo Ryynänen sanoo leikillisesti Evan olevan sotasaalista. Pariskuntahan tapasi ensimmäisen kerran sota-aikaan. Sitten tuli häät ja muutto Pohjois-Karjalaan. Muutto Itä-Suomen perukoille olisi monelle nykyajan elävälle lähennellyt maailman loppua. Tuolloinen muutto koitui, voidaan kai sanoa, Evan pelastukseksi.

Eva arvelee, ettei taiteilimisesta Helsingissä olisi tullut mitään. Molemmat Ryynäset tarvitsevat tilaa ympärilleen, puita ja luontoa. Lieksankin kylät ovat autioituneet nopeaa tahtia. Ryynäset eivät ymmärrä tätä kaupungin vetovoimaa.

– Eihän siitä ole sataakaan vuotta kun Suomessa nähtiin nälkää. Kaupunkiin vaan mennään ja eletään työttömyyskorvauksella. Itsetuntohan siinä menee, tuumii Eva.

”Isä ei osannut veistää hevosta” Eva on veistellyt puusta koko ikänsä. Aivan lapsuudestaan hän muistaa sisuuntuneensa siihen, kun isä ei osannut tehdä oikein hevosen näköistä veistosta puusta.
– Isä korjas kerran rekkee ison tuvan latttialla niin minä otan puupalikan ja meen mankumaan isälle, että tee mulle hevonen. Isä ei miun mielestä ossaa hevosta tehä vaikka kuinka yrittää. Ja sitten minä ite tein ja se hevonen sopi tulitikkulootaan, mutta oli minun mielestä hevosen näkönen.

Nuorena tyttönä kotitilalla Evan mielipuuha oli lehmien paimentaminen. Nämä kun päivän ruohot syötyään märehtivät tuntikausia ja Evalle jäi aikaa veistellä. Perinteiset naisten työt eivät aina Evalle maittaneet. Ruuanlaitto ja vaatteiden tekeminen jäi veistelyltä vähemmälle.

– Viimeisellä luokalla oli pakollinen tehdä miesten paita. Sitä äiti joutu välillä pesemään kun se nurkissa viereksi, naureskelee Eva muistellen tapahtunutta.

Puu tutuin materiaali. Eva on käyttänyt taiteessaan myös pronssia ja marmoria. Kaikkein eniten hän käyttää kuitenkin puuta, jota veistämällä on omintakeisella tyylillään noussut maailmanmaineeseen. Evan taltan jälki näkyy muun muassa Kolin ravintolan paneloinnissa, Tuupovaaran seurakuntasalilla, sekä lukuisten pankkien ja suuryhtiöiden edustustiloissa.

Paaterissa käyskentelee turisteja hiljakseen kuin lehmiä laitumella. Ryynästen koti on aivan kirkon ja ateljeen vieressä. Välillä turistit tuntuvat kurkkivan ikkunastakin sisään. Eikö tämä tällainen väenpaljous jo välillä väsytä?

– Jos minulla on aikaa passata kuutta lehmää kolmekymmentä vuotta ja laitan ruuat ja tiskaan ja pyykkään niin ei noista matkailijoista sen vertaa ole vaivaa. Nythän meillä on pesukone, ettei tarvitse pyykkiäkään pestä, vastaa Eva kipakasti.

Lähtiessäni Paaterista kysyy Paavo Ryynänen vielä, että sainko sen mitä tulin hakemaan. Sainhan minä tämän haastattelun. Ja sainpa oikeastaan vielä paljon enemmänkin, mitä en kaupungista matkaan lähtiessäni arvannutkaan. Julkaistu Karjalan Heili -lehdessä vuonna 1998.